"Ajan tietä joka on minulle hyvin tuttu."
Otava 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig, 2016. Suom. Raija Rintamäki. 183 s.
Alex Schulmanin romaani Unohda minut kertoo äidin alkoholismista pojan näkökulmasta. Äidin juominen on varjostanut perheen elämää kolmekymmentä vuotta, pojan lapsuudesta varhaiskeski-ikään. Perheessä on isä, äiti ja kolme poikaa. Juominen muuttaa perhedynamiikan hiljalleen mutta pysyvästi, salailu ja varominen hiipii kaikkeen olemiseen.
Jo varhain Alex - kyllä, tämäkin romaani on autofiktiota - oivaltaa, että äidin juominen on salaisuus. Siitä ei puhuta perheen sisällä eikä myöskään perheen ulkopuolella. Salailu aiheuttaa kummallisia toimintamalleja:
"Pari kertaa viikossa kävimme salaa äidin vaatekaapilla uusien pullojen toivossa. Opimme kaiken panttijärjestelmästä. Pantti maksettiin vain pulloista, joissa luki 'AB Vin&Sprit', tuontipullot jätimme kaappiin. Tämä nerokas systeemi hyödytti kaikkia osapuolia. Äiti salakuljetti pullot kotiin ja joi ne tyhjäksi - me salakuljetimme ne ulos ja saimme pantin. Kauhun tasapaino, joka rakentui kaikkien osallisten keskinäiselle vaikenemiselle. Emme ikinä sanoneet pulloista sanaakaan äidille emmekä isälle. Eikä asiaa ottanut puheeksi äitikään, jonka täytyi kaiken järjen mukaan huomata, että pullot katosivat kätköstä. Näin se alkoi, melkein kuin geeneissämme olisi ollut tieto siitä, että äidin juominen on pidettävä salassa. Tästä ei saa tietää kukaan muu kuin me. Ei edes isä."
Vaikka perheen sisäinen pullonkierrätysjärjestelmä näyttäytyy kauempaa aikuisuudesta katsottuna jopa humoristisessa valossa, juomisessa itsessään ei ole mitään hauskaa. Yhä useammin äiti makaa huoneessaan ovi kiinni, isä sanoo "äiti on vähän huonona", ja kaikkien tulee varoa tekemisiään ja sanomisiaan. Juomisensa aikana äiti loukkaa perheen jäseniä monin monituisin tavoin, mutta kun aikuistuneet veljekset lopulta puuttuvat äidin juomiseen ja koettavat saada häntä vieroitukseen, äiti suuttuu ja varsinkin Alexille, joka on hankkeen primus motor. Äiti katkaisee välinsä Alexiin mutta alkaa lähetellä tälle öisin hirvittäviä solvausviestejä. "Vaikka hän jonain päivänä raitistuisi, miten pystyn katsomaan häntä silmiin sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut minulle tällaisia? En kerta kaikkiaan ymmärrä. Miten voin jatkaa hänen poikanaan ja hän minun äitinäni tämän jälkeen?" Onko läheisillä siis jokin sietämisen ja joustamisen raja, joka voi ylittyä?
Pahin toistuva kokemus tuntuu olevan sivuutetuksi tuleminen. Romaanissa nousee useaan otteeseen esiin se, kuinka äiti saattaa kohdella Alexia tai jotakuta muuta niin kuin tämä olisi näkymätön, täysin olematon. Tällaista kohtelua Alex saa osakseen jälleen aikuisena siinä kohdin, kun veljekset koettavat saada äitiä lopettamaan juomista:
"Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku. Ymmärrän toki mekanismit, minähän olen tiukimmin vaatinut häntä jättämään alkoholin ja olen siksi hänen pahin vihollisensa. Ymmärrän kaiken tämän, mutta en kestä hänen tapaansa sivuuttaa minut. Hän on minun äitini, ja niin tehdessään hän tuhoaa minut täysin. Elämä pakenee minusta, minua heikottaa niin etteivät jalat kanna."
Unohda minut on kuvaus perhesalaisuudesta ja siitä, mitä se perheelle aiheuttaa. Kuinka paljon piilottelemmekaan luurankoja kaappeihin - ja voisiko elämä olla tavalla tai toisella täysin toisenlaista, jos niistä puhuttaisiin avoimesti? Ainakin salailun taakka olisi yksi taakka vähemmän. Sitten toki tilalla voisi olla juoruilun ja kyräislyn taakka - mutta tuskimpa Schulmanin perhettäkään läheltä seuranneet ystävät, tuttavat ja sukulaiset ovat äidin alkoholismista tietämättömiä olleet, vaikka sitä salaisuutena pidettiinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti