Bistro Alley, Helsinki

Bistro The Alley Fleminginkadulla oli todella hyvä ruokailukokemus. Ravintola on sisustettu viihtyisäksi ja saapujat otetaan heti ovella huomioivasti vastaan. Kokemukseni mukaan pöytävarauksen tekeminen on suositeltavaa. Menu on lyhyt ja kiinnostava. Allergioista ja ruokarajoituksista kysytään erikseen, ja palvelu on muutoinkin onnistunut yhdistelmä ystävällisyyttä ja välittömyyttä sekä kohteliaisuutta ja asiantuntemusta: annokset esiteltiin pöytään tuotaessa, niistä sai nauttia rauhassa ja tarjoilijat osasivat tiedustella sopivalla tavalla, kaivattaisiinko jotakin lisää. Konseptista tulee mieleen toinen uusi ravintolatuttavuus, Birbie Numnum Hakaniemessä.

Valitsimme kolmen ruokalajin menun, johon kuuluu kaksi alkupalaa jä pääruoka (39 e). Kaikki oli herkullista ja sellaisella ihanalla tavalla ravintolatasoista, ettei pystynyt täysin päättelemään, kuinka ruoka on tehty. Alkupalalistan lohi-crudo oli raikas, panzanella-salaatti samanaikaisesti ruokaisa ja pirteä ja lehtikaalisipsit toivat sienipateeleipäannokseen rapeutta. Pääruokana tarjoiltu parsarisotto oli maltettu jättää sellaiseksi, että siinä oli suutuntumaa, jota lisäsivät vielä parsanpalat. Upean herkullista oli myös talon oma hapanjuurileipä. 

Tähän ravintolaan menen mielelläni toistekin! 

Jung Chang: Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina

Alkuteos Wild Swans. Three Daughter of China. Otava 2023. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 25 h 34 min.

Jung Changin kirjoittama elämäkerta Villijoutsenet - Kolemn kiinattaren tarina kertoo elämästä Kiinassa kolmen sukupolven naisten kautta: kirjailijan isoäidin, äidin ja hänen itsensä. Kiinasta vain pinnallisesti tietävälle lukijalle teos tarjoaa kulttuurishokkeja toisensa perään: kuinka voimakas on yhteisön paine, kuinka väkivaltaisia piirteitä kunkin sukupolven naisen elämään liittyy ja miten historia ravisuttelee ihmiskohtaloita.

Isoäidin tarina alkaa keisariajan Kiinasta ja hänen sukupolvikokemuksestaan voimakkaimmin mieleen jäi naisten jalkojen sitomisen traditiosta kertominen. Isoäiti kuului sukupolveen, jossa jalkojen sitominen oli vielä valtavirtaa, mutta kaikkien jalkoja ei kategorisesti sidottu, vaan ilmiö alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Isoäidin vanhemmat päättävät kuitenkin sitoa tämän jalat, koska silloin nainen näyttäytyy naimakelpoisena ja siveellisenä. Tuntuu järkyttävältä, että näin väkivaltaista, alistavaa ja kärsimystä aiheuttavaa tapaa on edes ikinä keksitty. No, tehokas kontrollin keino on naamioitu estetiikaksi. Mitä vastaavia tapoja nykyajassamme on? Ehkäpä niitä ihmetellään sadan vuoden päästä.

Äidin tarina kulkee käsi kädessä kommunistisen vallankumouksen (Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949) ja kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän eri vaiheiden kanssa, mikä osoittautuu hänen elämänsä tragediaksi - tai kenties vielä enemmän kirjailijan isän elämän tragediaksi, sillä tämä osoittautuu suoraselkäiseksi ja kunnolliseksi maolaiseksi, joka uskaltaa kritisoida jopa Maoa itseään ja todellakin saa maksaa siitä (ja sitä kautta myös hänen vaimonsa ja perheensä). Äidin vaiheissa kerrotaan valvontayhteiskunnan kehityksestä, pakkotyöleireistä, Mao-kultin rakentamisesta ja kulttuurivallankumouksen traagisista seurauksista.

Ehkä kaikkein ällistyttävintä kirjassa on se, kuinka vähäjärkisenä idioottina Mao näyttäytyy. Kun tykkejä piti tehdä, Mao laittoi kaikki kansalaisensa sulattamaan wokkipannunsa - mistä johtuen kotona ei voinut enää laittaa ruokaa. Kun Mao tuli valtaan, hän lupasi ruokaa kaikille, ja kaikki söivätkin yhteisruokaloissa. Maatyöläiset kuitenkin laiskottelivat pellolla päivät pitkät töidenteon sijaan, koska loputtomasti ruokaa oli luvattu - ja niinpä varastot oli pian syöty tyhjiksi ja koitti nälänhätä. Nälänhätään johtaneita muitakin yksityiskohtia kirjassa kerrotaan. Kaiken huippuna näyttäytyy kuitenkin Maon sivistystä kohtaan kokema viha, katkeruus ja kosto, joka tiivistyi kulttuurivallankumoukseen (1965-69). Oppilaat saatiin nousemaan opettajiaan vastaan, ja opettajia kidutettiin ja tapettiin. Ihanteena pidettiin lukutaidotonta maatyöläistä. Yliopistoon pääsi suhteilla, ei "porvarillisilla" pääsykokeilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja hulluutta jatkui kiihtyvässä määrin Maon kuolemaan saakka (1976).  

Kirjailijan itsensä tarina limittyy hiljalleen mukaan isoäidin ja äidin näkökulmiin, ja teoksen loppupuolella keskitytään hänen näkökulmaansa. Erinäisten vaiheiden kautta Jung Chang pääsee yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä, ja hiljalleen hänessä alkaa herätä vaarallinen ajatus siitä, että ehkäpä Mao ei olekaan sellainen jumala, jona häntä palvotaan. Aivopesu on ollut tehokasta ja siitä vapautuminen on vaarallista ja hidasta. Kielitaito avaa kirjailijan maailmankuvaa, kun hän pystyy ymmärtämään satunnaisesti kohtaamiaan ulkomaalaisia, englanninkielisiä lehtiä ja sitä, miten niissä kirjoitetaan Kiinasta. Lopussa kirjailija saa stipendin Britanniaan ja jää sille tielleen. Tiananmenin aukion tapahtumiin viitataan lyhyesti teoksen lopussa. 

Villijoutsenet on laaja elämäkerta, joka kattaa ihmiselämän mittakaavassa pitkän ajanjakson. Teoksen kerronta on tarinallista ja se tuntuu pikemminkin romaanilta kuin elämäkerralta.  

Tuula ja Pirkko - Meil on aina toro @ Studio Pasila, Helsinki

Tuula ja Pirkko -näytelmä Meil on aina Toro kertoo kahdesta rääväsuisesta vanhenevasta naisesta (oliko heidän ikäsnä yhteensä 170 vuotta tai sinnepäin?), jotka pelaavat kotikaupungissaan yhdessä Kimbleä etäyhteyden välityksellä ja päättävät lähteä Espanjaan etismään toisen kadonneita sukulaisia ja sukujuuria. Juoni sitoo tapahtumia yhteen löyhästi, olennaista ovat osuvat ja koomiset huomiot naisten välisestä ystävyydestä  - ja toisaalta myös äiti-tytär-suhteesta, sillä molemmilla heistä on aikuinen tytär. 

Siinä missä Tuula ja Pirkko ovat keskenään hyvin erilaisia, niin ovat tyttäretkin. Toinen on ylihuolehtivainen äitiään kohtaan, toisella ei puolestaan ole äidilleen koskaan aikaa. Komedia vitsailee ihmissuhteilla ja tulee samalla paljastaneeksi niihin liittyviä traagisuuksia, niin kuin kunnon komedian kuuluukin. Väliajan jälkeen tapahtuva asetelman kääntäminen toimii hienosti, ja lopussa farssi ottaa kunnon kierroksia. Ria Kataja ja Minna Kivelä ovat lavalla aivan pidättelemättömiä!

 

Ravintola Lumi, Helsinki

Ravintola Lumi on uusi japanilainen ravintola Miina Sillapään kadulla Hakaniemessä. Ulkoapäin ravintola näyttää vain myyntitiskin kokoiselta, mutta se on vain optinen illuusio. Ravintolasali on tiskin vasemmalla puolella, ja paikan päällä on useita pöytiä. Miljöö on kotoisa. Palvelu on ystävällistä ja sushi tuoretta ja maittavaa. 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta IV

Kosmos 2026. Suom. Sanna Manninen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Rosanna Kemppi. 7 h 4 min.

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -septologiasta on ilmestynyt suomeksi neljäs osa. Neljännen osan tematiikka keskittyy elämän tarkoitukseen ja yhteisöön. Päähenkilö Tara Selter kohtaa muitakin marraskuun 18. päivään jääneitä, ja he muodostavat kartanoon hiljalleen yhteisön. Kun ihmisiä on enemmän, myös hälyä, mielipiteitä ja arvomaailmoja on enemmän. Esimerkiksi tapa, jossa kokousten aiheet kirjoitetaan lapuille ja laitetaan kuppiin, josta niitä saatumanvaraisesti nostetaan keskusteluun, muodostuu ongelmalliseksi: kun ihmisiä on paljon, aiheita on paljon, ja kokoukset myös venyvät, koska puheenvuorojakin on enemmän.

Myös arvomaailmojen erot alkavat tulla näkyviin: pitäisikö tämänkin yhteisön keskiössä olla idean jatkuvuudesta, siis lisääntymisen, ja mikä on terveydenhuollon ja hyvinvoinnin rooli yhteisössä, jonka jäsenet, vaikkakin ovat jumissa yhdessä ja samassa päivässä, silti alati vanhenevat? Enstä pitäisikö maailmasta pyrkiä tekemään parempi paikka niille, jotka eivät ymmärrä marraskuun 18. päivän toistuvan, ja tehdä elämän tarkoitukseksi toisten elämän pelastaminen, ts. esimerkiksi onnettomuuksien ehkäiseminen - ne kun tapahtuvat joka päivä samaan aikaan ja samalla tavalla?

Koska neljännessä osassa on enemmän henkilöhahmoja, se on myös lukijalle kakofonisempi. Kerronta suodattuu Taran henkilöhahmon läpi, ja introverttinä pohdiskelijana hänkin kärsii ajoittaisesta levottomuudesta, vaikka hän onkin ystävystynyt joidenkin kanssa. 

Kiinnostavaa on, mihin suuntaan kirjailija sarjaa ohjaa: lisääntyykö kaaos ja häly, odottaako lopussa sekasorto? Vai keskittyykö jokainen sarjan osa jonkin teeman tarkastelemiseen, kuten tähänkin saakka, ja eroaako Tara yhteisöstä tai etsiikö hän toisen yhteisön? Onko marraskuun 18. ikuinen toistuva tila, vai palaako aika raiteilleen - ja mitä silloin tapahtuisi, jos päivään tietoisesti ja tiedostamattomasti jumiin jääneet alkaisivat taas edetä ajassa samaa tahtia? Ei auta kuin jäädä odottamaan teosten ja niiden suomennosten etenemistä.  

Ravintola Birdie Numnum @ Helsinki

Hakaniemeen Sävelen paikalle avautunut ravintola Birdie Numnum vaikutti heti kiinnostavalta - ja ensikäynti teki erittäin positiivisen vaikutuksen. Tunnelmaltaan paikka on rento ja välitön, mutta ruokalista on pikemminkin fine diningiä: täällä kannattaa syödä kolmesta viiteen ruokalajin menu. Menuista on olemassa sekä sekasyöjän että kasvissyöjän versio, ja tarjoilijan kanssa kannattaa keskustella, sillä menuja voi myös yhdistellä ja juomasuosituksistakin on iloa. Menut päivittyvät jokusin väliajoin.

Käyntikerrallamme viiden ruokalajin menu (joka muutoin kasvismenu, mutta kalapääruoalla) näytti tältä:

...ja kaikki oli superherkullista ja monin paikoin sillä tavoin yllättävää, että en osaisi kotikeittiössä loihtia vastaavia monitasoisia makuja ja rakenteita. Kylmä alkukeitto oli yksi suosikeistani: se oli raikas ja tulisuutta tuli jalapenosta. Keitossa oli sattumina helmimuotoon leikattuja paloja jostakin makeahkosta, ehkä cantaloupesta tai kurkusta (tarjoilija kyllä kertoi ruoista, mutta kokonaisuus oli sellainen ilotulitus, että olen unohtanut osan faktoista). Keiton kanssa tarjoiltiin lämmin, päältä rapea ja sisältä muhkea briossi. 

Lämpimänä alkuruokana oli nälkä kasvaa syödessä -tyyppinen risotto, joka oli täyteläinen ja suussasulava. Pääruoaksi otimme sekamenupuolelta lohta. Lohiannoksessa ei ollut mitään moitittavaa, mutta oma nynneröinti jäi ehkä vähän kalvamaan: lohi kuulosti paremmalta kuin kasvismenussa pääruokana ollut muistaakseni kikherne-jokin, mutta kokonaiskokemuksen jälkeen luulen, että kasvisannos olisi ollut kiinnostavampi ja yllättävämpi. Ensi kerralla rohkeammin.

Tässä kohdin olo alkoi olla aika täysi. Täydellisenä siltana kohti jälkiruokaa tarjoiltiin drinksu, jossa raikas sorbettikvenelli sai seurakseen friteerattuja inkivääripaloja ja poksurakeita. Kokonaisuus oli ihanan hapan ja herätteli huomaamaan jälkiruokavatsan olemassaolon. Vaikka suolaisten ruokien jälkeen hetkellisesti ihmetytti, kuinka jälkiruoan jaksaisi syödä, sen saapuessa pöytään ihmetys oli haihtunut. Jälkiruoan jäätelökvenellin täytelyys oli oivallista vastapainoa sorbetille, ja kakkupala jäätelön alla oli ihanan mausteinen ja mehevä (en tyypillisesti lämpene ns. kuivakakuille näin paljoa).

Upeaa, että Hakaniemeen on auennut laaturavintola, joka poikkeaa muuta tarjonnasta näin omaperäisesti. Kannattaa todellakin käydä! 

Anu Ojala: Jääsilkkitie

 

Like 2021. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Anna Saksman. 7 h 33 min.

Anu Ojalan Jääsilkkitien tapahtumat sijoittuvat Meri-Lappiin, Kemin ja Tornion alueelle sekä Ruotsin puolelle Haaparantaan. Dekkarissa päästään seuraamaan poliisin ja tullin arkea pohjoisiin rajakaupunkeihin, joiden huumepiireihin alkaa virrata fentanyyliä, jonka lähde on epäselvä. 

Jääsilkkitie keskittyy huumekaupan vaikutuksiin niin käyttäjäpiireihin kuin siihen, miten vaikutus leviää ympäriinsä, kun piirit ylipäätään ovat pienet. Keskushenkilöiden taustatarinoiden kautta käsitellään myös sellaisia teemoja kuin äidin muistisairaus ja lähdisuhdeväkivalta.

Jääsilkkitien vahvuus on poliisityön arjen kuvaus. 

Flamingonpunainen unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Flamingonpunainen unelma on popkulttuurin kuvastolla leikkivä unenomainen näytelmä, jossa tapahtumasarja kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Tapahtumasarjakaan ei välttämättä ole aivan sama, mutta ehkä joskus kokemuksemme ja tulkintamme ovat niin erilaisia, että vain sirpaleet tai välähdykset viittaavat siihen, että jotain yhteistä jaetussa maailmassa on. Näytelmän on kirjoittanut Otto Sandqvist ja näyttelijöinä ovat Saga Sarkola, Mimosa Willamo ja Tobias Zilliacus.

Triptyykkiä rytmittää seinällä oleva valoteksti "live love death", ja kunkin kolmen näkökulman juoneen liittyy varastettu kilpikonna. Jokainen hahmo kokee jotain samanlaista: kukin oman näytöksensä päähenkilö havatuu tunteeseen, että juhlissa odotetaan puhetta juuri häneltä - ja siitä se sitten lähtee. 

Flamingonpunaisessa unelmassa on hetkensä, paikoin parodia osuu ja uppoaa. Näin käy esimerkiksi kolmannessa näytöksessä, kun palkkamurhaajat päätyvät jonnekin Amerikan maaseudulle jumalan selän taakse galleria-kahvilaan ("uuden ja vähän vanhemmankin taiteen..."). Jurkan pientä näyttämöä käytetään jälleen oivaltavasti, tällä kertaa tila avautuu lämpiön puolelle (mikä ei tosin toimi kaikille istumapaikoille). Kokonaisuus on toisteinen ja huuruinen, ja noin tunnin mitta (ei väliaikaa) on näytelmälle sopiva.

 

Aamos Honka: Punainen verkko

Gummerus 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija: Ville Tiihonen. 14 h 35 min.

Punainen verkko on pseudonyymi Aamos Hongan kirjoittama trilleri, jossa pahis ei perinteiseen Remeksen tyyliin olekaan Venäjä vaan se onkin Kiina. Romaanissa Kiina on aloittamassa valtavaa hybridioperaatiota, jonka laineet ja aallot lyövät eri tavoin eri puolilla maailmaa. 

Romaanissa tuodaan hyvin esille, kuinka hybridioperaatio voisi edetä. Mediavaikuttamista valeuutisineen käsitellään, samoin sitä, kuinka teknologian avulla voidaan vakoilla ja vaikuttaa - miksi Kiina-tutkijan Polestar alkaa käyttäytyä oudosti, mitä tutkijasta voidaan saada selville hänen tyttärensä puhelimeensa asentaman Tiktokin kautta? Myös perinteistä vakoilumaailmaa hunaja-ansoineen ja portikongikohtaamisten kirjekuorineen tuodaan esiin, ja trillerille ominaisesti loppua kohden lähdetäänkin sitten rymistelemään ihan kunnolla.

Punaisessa verkossa on useita suomalaisia ja kiinalaisia keskushenkilöitä. Hahmogalleria pidetään hyvin koossa, ja hahmoista saadaan kiinnostavia, vaikka ne ovatkin lajityypille tyypillisiä. Punaisen verkon lukeminen saa foliohatun asettumaan varmasti itse kunkin päähän, ja ajankohtaisena romaanin teemoja voi pitää. Kokonaisuus on sekä ajatuksia herättävä että viihdyttävä. 

Kale Puonti: Mikke

 

Bazar 2026. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Ville Tiihonen. 8 h 4 min.

Mikke on kahdeksas osa Pasilan Myrkky -sarjassa, mutta ensimmäinen Kale Puontin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Selvästikin sarjaa voi lähestyä myös yksittäisinä teoksina, vaikkakin silloin tietysti poliisien keskinäiset suhteet ja niiden kehittyminen jää taka-alalle.

Miken tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiseudulle. Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden elämää seurataan ja joiden tarinat limittyvät toisiinsa. Teemana on tämän hetken päihdemaailma ja nyt trendaavat rikostyypit. Romaanin keskiössä on alfa-pvp, jonka myynnin ja käytön kasvu on näkynyt katukuvassa viime vuosien aikana ja tehnyt huumekaupan ja huumeiden käytön todellakin näkyväksi. Romaanin nimihenkilö Mikke on pikkurikollinen - tai ehkä osuvammin häntä voisi kuvailla koko elämänsä jollakin tapaa yhteiskunnan marginaalissa tai sen liepeillä eläneeksi pojaksi ja nuoreksi mieheksi, joka on koettanut aina tavalla tai toisella selvitä ja päästä eteenpäin. Ratkaisut vain ovat usein osoittautuneet huonoiksi, mutta on turha moralisoida, kuinka Mikke olisi voinut paremminkaan toimia. Miken lapsuudesta saakka paras ystävä on Antti, joka on aikanaan sekoillut huume- ja rikosmaailmassa, mutta sittemmin Antti on suunnanut elämänsä toiseen suuntaan. Hän harrastaa Miken kanssa kamppailulajeja, mutta asuu Kontulassa tyttöystävänsä kanssa ja elää rikoksetonta elämää.

Romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että Mikke pyytää Antilta kyytiä yhden paketin hakemiseen - Antti luulee, että Mikke on tilannut myyntiin hormoneja, mutta kyseessä onkin huumepaketti ja sekaannuksen vuoksi vielä erilainen sellainenkin, kuin mitä Mikke luulee olevansa hakemassa. Ja tästä eteenpäin sekä Miken että Antin asiat alkavat mennä solmuun omilla suunnillaan, ja kierroksia tulee koko ajan lisää.

Muita keskushenkilöitä ovat esimerkiksi nuoret somalipojat ja Netta. Somalipojat tulevat Ruotsista Suomeen laivalla hoitamaan pimeässä verkossa vastaanottamaansa tilauskeikkaa: he luulevat tulevansa pelottelemaan kohdehenkilöä, josta saavat tietoonsa vain osoitteen, mutta tämäkään reissu ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Juonikaarella otetaan kantaa nuorisorikollisuuden raaistumiseen ja terrorismin uudenlaisiin lajeihin, jotka nuorisojengien kautta tuntuvat valuvan toimintatapoineen Ruotsista Suomeen. Netta puolestaan edustaa huumekuvauksessa katutason käyttäjää, jonka käyttö alkaa olla rappiotasolla.

Mikke kuvaa nykyhetken ilmiöitä, ja tekee sen koukuttavalla tavalla. Dekkarin alkuasetelmat tuntuvat realistisesti uskottavammilta, mutta kun tapahtumat lähtevät vyörymään ja eri juonilinjojen lankoja aletaan solmimaan yhteen, tarina menee vähän aikuisten sadun puolelle. Yllättäen onnellisia loppuja ja satulinnoja tuntuu olevan kohtalon pokerissa jaossa eikä uhrautumistakaan voida välttää - sekin tapahtuu jalosti. Vaikka juonenkäänteiden uskottavuus romaanin loppupuolella kärsiikin, kokonaisuus onnistuu silti kertomaan jotain ajastamme. 

Kale Puonti tuntuu olevan dekkaristi, joka ainakin tämän romaanin perusteella kirjoittaa ruohonjuuritason ihmisistä ja arkisista rikoksista - ja on siis tuore näkökulma verrattuna klassisiin murhaa selvitteleviin dekkareihin tai Remes-tyyppiseen dekkaria ja poliittista trilleriä sekoitteleviin teoksiin verrattuna. Ihan hyvin voisin lukea tai kuunnella enemmänkin Pasilan Myrkky -sarjan kirjoja.

Ali Smith: Gliff

 

Kosmos 2025. Suom. Kristiina Drews. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Sari Haapamäki. 6 h 4 min.

Ali Smithin romaani Gliff on unenomainen dystopia. Yleensä en pidä teoksista, joissa on lapsikertoja, mutta Gliffissä ratkaisu toimii. Lapsen näkökulma saa todellisuuden näyttämään kontrolloimattomalta ja käsittämättömältä - ja sitähän se dystopiassa (miksei maailmassakin?) on. 

Sisarukset asuvat kotona, ja yhtenä yönä talon ympärille on maalattu punainen viiva. Viiva pestään pois, mutta tapahtuma toistuu. Punainen viiva ilmestyy myös asuntoauton ympärille, ja selväksi käy, että heidät on merkattu. Paon on jatkuttava. Aikuiset ihmiset ovat Gliffissä sivuosassa: he ovat kasvottoman yhteiskunnan vallankäyttäjiä (kuten punamaalikoneen käyttäjä) tai muutoin etäisiä tai poissaolevia, eikä syitä juuri avata. Lapsen näkökulmasta kokemus poissaolevuudesta voisikin näyttää juuri tuolta.

Sisarukset asettuvat erääseen tyhjään taloon ja alkavat elää siellä odottaen aikuisen paluuta, ikään kuin peppipitkätossumaiseen tapaan. Laitumella he kohtaavat hevosia, joista yhden pikkusisarus nimeää Gliffiksi, missä yhteydessä pohditaan sanoja ja niiden merkitystä, merkitsijän ja merkityn välistä suhdetta. 

Gliff ei ole niinkään analyyttinen, realistinen tai älyllisesti perusteltu dystopia, vaan se rakentuu kokemuksen ja tulkinnan varaan. 

Johanna Forss: Pidot

 

Tammi 2026. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Elina Varjomäki. 5 h 11 min.

Johanna Forssin romaani Pidot kommentoi oivallisesti nykyaikaa ja sosiaalisen median merkitystä todellisuuden jatkeena, ja sikäli siitä tulee jossain määrin mieleen Hanna-Riikka Kuisman #Syyllinen. Pidot viittaa Petroniuksen Trimalkion pitoihin, ikään kuin uudelleenkirjoittaa antiikin klassikon nykypäivään. Forssin Pidoissa pääsemme päähenkilö Marian matkassa helskinkiläisen yläluokan kekkereihin - Marian lapsuudenystävä Kuopiosta on noussut menestyjäksi, ja yhtäkkiä Mariakin on saanut kutsun hänen juhliinsa. Maria menee juhliin yksin, ja hänella onkin pitkälle iltaan enemmänkin tarkkailijan kuin osallistujan positio. 

Maria tekee juhlista ja juhlijoista viiltäviä (pohjimmiltaan kateellisia) havaintoja, ja kerronta paljastaa pikku hiljaa lisää ja lisää kuopiolaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta sekä tyttöjen välisestä historiasta. Tässä Pidot onkin enemmän kuin pinnallisen yläluokan kritiikkiä ja satirisointia: Marian ja Mariannen ystävyydessä on koko ajan ollut valtaan ja kateuteen liittyviä sävyjä, joita osittain selittää yhteiskuntaluokka ja perheen asema keskisuuren suomalaiskaupungin hierarkiassa. Marian ja Mariannen suhteen dynamiikka paljastuu viittaus viittaukselta, ja asetelman peruspilareihin lopulta viitataan selvästi, mutta annetaan lukijan oivaltaa enemmän kuin Marian.

Samalla kun henkilökuvat syvenevät, juhlat saavat koko ajan lisää kierroksia, ja loppua kohden käänteet ovat varsin banaaleja. Ehkä laskuhumalainen sekoilu onkin juuri näin latteaa?

Yhteiskuntaluokista ja ystävyydestä Pidot tekee tarkkanäköisiä oivalluksia, satiiri yläluokasta tuntuu lähinnä kulissilta - joskin viihdyttävältä sellaiselta. 

Rachel Kushner: Mars Room

Tammi 2025. Suom. Arto Schroderus. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Ronja Keiramo. 11 h 46 min.

Mars Roomin tarina vie mukanaan. Kerronta suodattuu päähenkilö Romy Hallin näkökulmasta. Romy on vankikuljetuslinja-autossa matkalla kohti vankilaa. Romaanin nykyhetki on naisvankilassa. Nykyhetkestä käsin avautuu näkökulmia Romyn nuoruuteen ja aikuisuuteen sekä siihen, miksi hän on vankilaan joutunut. Kerrontaan tulee mukaan myös muita näkökulmahenkilöitä: vankilan opettaja, toinen naisvanki, mies, jonka kuoleman vuoksi Romy on vankilassa.

Kerronta on melko lakonista tai tunteetonta: vaikka asiat, joista kerrotaan, ovat järkyttäviäkin, niistä kerrotaan ikään kuin etäisyyden päästä. 

Ani Kellomäki ja Tiia Koivusalo: V*itun vaihdevuodet - Suorapuheinen selviytymisopas muutokseen

 

Otava 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijoina Ella Pyhältö, Ani Kellomäki ja Tiia Koivusalo. 7 h 32 min.

Ani Kellomäen ja Tiia Koivusalon yhdessä kirjoittama V*tun vaihdevuodet - Suorapuheinen selviytymisopas muutokseen on alaotsikkonsa mukainen teos, jollaista kotimaisen tietokirjallisuuden kenttään onkin kaivattu. V*tun vaihdevuodet tunnustaa suoraan olevansa oirekeskeinen, mistä teokseen syntyykin selkeä rakenne. Luvuissa kuuluu kirjoittajiensa ääni, ja niihin on koottu myös muiden kokemuksia vaihdevuosista, mikä piirtääkin aiheesta moninaisen kuvan: tällaisia kokemuksia voi olla, ja tällaiset asiat voivat auttaa niistä selviytymiseen. 

Poikkeuksena on jokin teoksen loppupuolen luku, joka käsittelee jotain lääketieteellistä, melko teoreettista aihetta - sitä kuunnellessani havaihduin yhtäkkiä miettimään, mikä teos luureissani oikein pyörii, niin kuivakka ja geneerinen se oli tyyliltään. Muutoin täydet pointsit tälle teokselle - kannattanee hankkia kirjahyllyyn ihan vertaistuen vuoksi: kun kunnon vitutus osuu kohdalle, tästä teoksesta on apua.

Suvi Ratinen: Pakolainen

"Hän istuu laivan kannella Turun satamassa ja puuskuttaa, häntä vilkuillaan, hän huomaa sen kyllä."

Otava 2025. 332 s.

Suvi Ratisen Pakolaisen päähenkilönä on kirjailija Aino Kallas, ja paitsi että romaani kertoo päähenkilöstään, se kertoo myös Itämeren alueen kosmopoliittisuudesta ja kansainvälisyydestä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kuin myös siitä, kuinka Neuvostoliitto onnistui tuhoamaan sen ja luomaan sekasortoa, sotaa ja pelkoa.

Aino Kallas (os. Krohn) syntyi kosmopoliittiperheeseen. Kallaksen isä Julius Krohn oli tunnettu runoilija, kielitieteilijä ja fennomaani, ja perheen lapset olivat kirjallisesti lahjakkaita. Krohnien perhe asui Helsingissä, mutta kesät vietettiin Kiiskilän kartanossa Viipurinlahden rannalla - ja Viipurihan oli tuohon aikaan Suomen kansainvälisin kaupunki. Krohnin perheen sukujuuret olivat osin baltiansaksalaiset ja inkeriläiset. Aino meni naimisiin vuonna 1900 virolaisen kielen- ja kansanrunoudentutkijan Oskar Kallaksen kanssa. Pariskunta asui ensin Pietarissa, mutta asettui sitten Viroon; sittemmin Oskar Kallas toimi Viron suurlähettiläänä, ensin Helsingissä ja sitten Lontoossa, ja perhe eli diplomaattielämää Suomessa ja Britanniassa, kunnes palasi Viroon vuonna 1934.

Aino Kallas eli siis hyvin kansainvälisen elämän, ja siinäkö on syy siihen, että hänen asemansa kirjallisuushistoriassa on jotenkin hähmäinen: voidaanko sanoa, että hän oli suomalainen kirjailija? voidaanko sanoa, että hän oli virolainen kirjailija? miten hänet voidaan nimetä ja asemoida kaanoniin? Lisäksi Kallaksen tunnetuin romaani Sudenmorsian ei realismin ylittävine piirteineen oikein asetu selkeästi minkään tyylikauden pirtaan eikä Kallas itse kuulu mihinkään kirjailijaryhmittymään - kuinka siis asemoida teos ja kirjailija?

Ratisen Pakolainen kuvaa hienosti pakolaisuuden, ulkopuolisuuden ja vanhenemisen teemoja. Romaani alkaa siitä, kun Aino Kallas on laivassa matkalla Turusta Tukholmaan, ja hänen Ruotsin-pakolaisuutensa on alkamassa. Talo, omaisuus, huonekalut, kirjat, ystävät... kaikki (aviomiestä ja tytärtä sekä tyttären perhettä lukuun ottamatta) jää taakse, kun ensin elämä Virossa muuttuu turvattomaksi, ja sitten Suomessa virolaisena eli neuvostokansalaisena ei enää ole turvallista. Jälkimmäistä seikkaa eivät kaikki näe ja käsitä - koska siitä ei Suomessa aikanaan puhuttu avoimesti, siis siitä, että Suomi "luovutti neuvostokansalaisia" Neuvostoliittoon, missä he puolestaan päätyivät esimerkiksi leireille.

Pakolainen on kirjoitettu runoproosan muotoon, mikä mahdollistaa tajunnanvirtamaisen assosiaation. Toisin sanoen tekstiä ei ole asemoitu proosalle tyypillisin kappalejaoin, joissa rivit kirjoitetaan täyteen ja tasataan molemmista reunoista. Tyylivalinta palvelee hienosti sisältöä: teksti tuntuu ajatuksilta. Kirjan sivuilta välittyy voimakkaasti niitä tunnelmia, joita pakolaisuuteen ja jatkuviin menetyksiin voi liittyä. Vanheneva kirjailija on kerros kerrokselta enemmän yksin, ja omakin kuolema lähestyy raihnaisuuden hiljalleen edetessä. Pääseekö Aino kuolemaan Suomeen? Uskaltaako Otava, hänen kustantamonsa, ottaa hänet vastaan? Aino editoi päiväkirjojaan julkaisukuntoon, ja niitä julkaistaan yksi kerrallaan. Päiväkirjoissa hän näyttäytyy paljaana, ja niissä paljastuu myös salasuhde Eino Leinon kanssa.

Pakolainen on tärkeä romaani paitsi kulttuurihistoriallisesti, myös inhimillisesti. Romaani suttaa ymmärtämään pakolaisuuden kokemusta, jonka ydin ei vuosikymmenien kuluessa ole muuttunut miksikään. Olen kuunnellut Ratisen Matkaystävän, josta myös pidin paljon, mutta Pakolainen on temaattisesti ja konteksteiltaan aivan omalla tasollaan. Hieno kirja!

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

 

Otava 2024. Lukija Anna Kuusamo. Äänikirjana Storytelin kautta.10 h 4 min.

Pidin paljon Cristina Sandun esikoisromaanista Valas nimeltä Goliat. Sandun tavassa kirjoittaa on jotain rauhallista, analyyttista ja tarkkaa, joka saa viihtymään hänen luomassaan kirjallisessa maailmassa. Tanskalainen retkikunta kertoo tanskalaisista, Nicaraguaan 1900-luvun alkupuolella lähtevistä siirtolaisista, joille on luvattu maata ja sitä kautta menestystä, kunhan he vain jaksaisivat uudisraivata ja tehdä töitä. Kuten monissa tällaisisssa tosipohjaisissa tarinoissa, joissa lähdetään etsimään seikkailua ja parempaa elämää ja elintasoa jostain toisaalta, kenties jopa toiselta puolen maapalloa, harvoin asiat menevät ihan niin kuin Strömsössä - eikä niin käy myöskään tässä romaanissa.

Siirtolaiset kokevat monenlaisia vastoinkäymisiä: trooppisia sairauksia, säätiloja, joihin he eivät ole tottuneet, petoksia, väkivallan uhkaa ja väkivaltaa, mielenterveyden järkkymistä ja nälänhätää. 

Retkikunta jättää kuitenkin jälkensä Nicaraguaan, ja romaani kertoo myös vuosisadan myöhemmistä vuosikymmenistä ja kerronta yltää nykypäivään saakka. Romaani opetti minulle paljon maasta, josta en tiennyt juuri mitään.